New Yorkin studiossaan Kalman on myös tarkka ympärillään olevien esineiden suhteen – hän ei halua lähelleen mitään, mitä hän ei aidosti rakasta. Hänen suosikkiesineitään ovat silitysrauta, ystävän tekemä tiskirätti sekä tuolit. "Rakastan tuoleja", hän sanoo. "Mutta tunne siitä, että ympärilläsi näkemissäsi asioissa on jotain ihanaa, miten se määritellään?"

Ehkä, hän ehdottaa, vastaus kysymykseen on hyödyllisyys. "Tuoli ei ole vain näyttelyesine. Se on tarkoitettu istuttavaksi ja asuttavaksi. Studiossani kaikella on merkitys ja kaikki on hyödyllistä, ja kaikella on syy olla siellä. Yksi hyvän suunnittelun määritelmä on sen väistämättömyys. Se lähtee omaperäisyydestä, mutta todellinen lopputulos näyttää väistämättömältä."

Käytännöllisyys luonnehtii myös Kalmanin työtä. "Tuntuu pinnalliselta sanoa näin, mutta tarpeeton pitää osata karsia." Hän sallii musiikin, elokuvien ja kirjojen "virrata elämänsä läpi", ja hän viettää aikaa kävellen ja työskennellen yksin studiossaan. Hän ei ole Facebookissa, ei seuraa ketään Instagramissa eikä lue sanomalehteä. "Olen kotelossa, mutta se on erittäin aktiivinen ja vilkas kotelo. Työskentely, kirjoittaminen ja maalaaminen ovat kuin meditaatiota. On paljon asioita, jotka pitävät minut erillään ja yhteydessä samaan aikaan."

Päivittäisen sanomalehden sijaan Kalman lukee Proustia – tapa, jonka hän aloitti yli kymmenen vuotta sitten. "Halusin lukea hänen teoksiaan, mutta tarvitsin jonkinlaisen opastajan", hän sanoo. Kysyminen jokaiselta naiselta, jonka hän tuntee – "mitä tahansa tarvitsetkin, puhu vain mahdollisimman monen ympärilläsi olevan naisen kanssa, ja löydät sen, mitä etsit" – johti Proust-lukuryhmän perustamiseen. "Kesti seitsemän vuotta lukea kaikki seitsemän osaa, mutta on totta, mitä sanotaan: Proust vastaa kaikkiin elämän kysymyksiin. Se estää sinua päätymästä mielisairaalaan. Jos tarvitset psykiatria, kokeile ensin lukea Proust ja säästä muutama seteli."


Kalman kuitenkin lukee yhden sanomalehden osan. "Luen muistokirjoitukset", hän sanoo. "Ne ovat kauniisti kirjoitettuja minielämäkertoja. Rengasvuoan keksimisestä ihmisten pelastamiseen keskitysleiriltä tai uskomattoman musiikin kirjoittamiseen – nämä tarinat ovat erittäin kannustavia. Luen ne ja kysyn: "OK, mitä aion tehdä?"

Tarinankertojan urasta huolimatta – hän on kirjoittanut ja kuvittanut yli 30 kirjaa, tehnyt 15 kansikuvaa The New Yorkerille ja osallistunut näyttelyihin museoissa eri puolilla maailmaa – Kalman myöntää, että hän pelkää uuden edessä. "Nautin aloittamisesta ja pelkään aloittamista", hän sanoo. Pohdiskelen: Onko se kiinnostavaa? Onko se tylsää? Onko se hyvä? Onko se huono? Tämä ei koskaan lopu. Ja itse asiassa sen ei pitäisikään loppua, koska silloin et oikeastaan esitä kysymyksiä."

Kalman hyväksyy jännityksen ja kauhun yhdistelmän, sillä hän tietää, että hän tarvitsee kumpaakin tunnetta selvittääkseen itselleen, mitä hän uudella projektilla yrittää sanoa. Kuten kaikki elämässä, ne kietoutuvat toisiinsa. "Ei voi olla kauneutta ilman surua, ei iloa ilman tragediaa", hän sanoo.

Uuden luomiseen liittyy rohkeutta, oli kyseessä sitten elokuva, musiikkiteos, maalaus tai vaikkapa tuoli. Hän kuitenkin varoittaa: "Jos yrität ennustaa markkinoita tai olla osa trendiä, olet eksyksissä. Jos kerrot oman tarinasi, vastaan tulee aina uusia tarinoita. Ja parempi onkin, muuten olemme valmiita."